Herätys 6.30
Useimpina aamuina istun jo pöydän ääressä kynä kädessä ennen kuin kahvi on edes valmista. Rituaali alkoi vuosia sitten, kun opettelin vasta tatuoimaan, enkä aio luopua siitä. Joskus minulta kysytään: "Olet tatuoinut jo vuosia – miksi piirrät edelleen joka päivä?" Rehellinen vastaus on, että päivittäinen piirtäminen on syy siihen, että pystyn tatuoimaan niin kuin tatuoin. Ilman sitä kaikki muu hajoaa.
Asun Helsingissä, ja suomalaiset talvet ovat pimeitä. Varhaisen aamun hiljaisuudessa istumisessa on jotain lähes meditatiivista – yksi lamppu päällä, luonnoskirja auki, muotoja ja hahmoja työstämässä ennen kuin maailma herää. Se maadoittaa minut. Se muistuttaa, että ennen kuin olen tatuoija, olen taiteilija. Ja taiteilijat piirtävät.
Mitä oikeasti harjoittelen
Aamusessioni eivät ole satunnaista töhertelyä. Kierrätän kohdennettuja harjoituksia sen mukaan, minkä tunnen kaipaavan terävöittämistä. Joinakin viikkoina se on anatomiaa – käsiä, kasvoja, sitä miten lihakset kiertyvät kyynärvarren ympäri. Kädet ovat julmia. Olen piirtänyt niitä tuhansia ja ne nöyryyttävät minua edelleen. Mutta käsien ja sormien tatuoiminen tarkoittaa, että minun on ymmärrettävä jokainen jänne ja poimu, joten jatkan.
Toisina viikkoina keskityn pelkkään varjostukseen. Otan yksinkertaisen pallon tai lieriön ja rakennan tunnin ajan sävyjä pelkällä lyijykynällä. Pehmeät liu'ut, terävät reunat, heijastuva valo. Juuri tämä kääntyy suoraan black and grey -realismiksi iholla. Kynä opettaa kärsivällisyyttä. Pehmeää liukua ei voi kiirehtiä paperilla, eikä sitä todellakaan voi kiirehtiä tatuointikoneella.
Käytän aikaa myös mukavuusalueeni ulkopuolisten tyylien opiskeluun. Selaan japanilaisia ukiyo-e-puupiirroskirjoja, tutkin 1700-luvun kasvitieteellisiä kuvituksia tai puran nykyaikaisten sarjakuvaromaanien viivatyötä. En yritä hallita jokaista tyyliä, mutta haluan ymmärtää niiden takana olevat periaatteet. Muista perinteistä on aina jotain varastettavaa – parhaassa mahdollisessa merkityksessä.
Kynä opettaa kärsivällisyyttä. Pehmeää liukua ei voi kiirehtiä paperilla, eikä sitä todellakaan voi kiirehtiä tatuointikoneella.
Miten se kääntyy paremmaksi tatuoinniksi
Tässä on se asia, jota on vaikea selittää alan ulkopuolisille: tatuointi ei ole vain "piirtämistä iholle". Iho on elävä, hengittävä ja epätäydellinen kangas. Se liikkuu, se vuotaa, se reagoi. Neula ei liu'u kuin kynä. Työskentelet vastuksen, syvyyden ja ihmiskudoksen arvaamattoman rakenteen kanssa. Jokainen muuttuja on erilainen asiakkaasta toiseen.
Mutta kun piirtämisen perusteet ovat kalliossa, pystyt käsittelemään ne muuttujat. Jos ymmärrän syvästi miten valo lankeaa kolmiulotteiselle muodolle, koska olen piirtänyt sen viisisataa kertaa paperille, pystyn mukautumaan kun iho käyttäytyy odottamattomasti. En enää mieti perusasioita – ne tulevat automaattisesti. Aivoni saavat keskittyä juuri sen tatuoinnin ja sen ihmisen omiin haasteisiin.
Huomaan eron selvimmin ohutviivatyössä. Ohuet viivat eivät anna anteeksi. Niitä ei voi piilottaa raskaan varjostuksen tai paksujen ääriviivojen taakse. Jokainen värähdys, jokainen epäröinnin hetki näkyy. Päivittäinen piirtäminen pitää käteni vakaana ja itsevarmuuteni korkealla. Kun vedän pitkän ja puhtaan viivan iholle, se johtuu siitä että vedin tuhat sellaista paperille sillä viikolla.
Ero "riittävän hyvän" ja kehittymisen välillä
Uran alussa tulin pisteeseen, jossa ajattelin olevani "riittävän hyvä". Asiakkaat olivat tyytyväisiä. Kalenteri oli täynnä. Olisin voinut liukua eteenpäin. Uskon että moni artisti saavuttaa tuon tasanteen ja päättää jäädä sinne, ja ymmärrän miksi – työ on raskasta, elämä on kiireistä ja mukavuus tuntuu ansaitulta.
Mutta "riittävän hyvä" alkoi ärsyttää. Katsoin ihailemieni artistien töitä ja näin kuilun sen välillä mitä he osasivat ja mitä minä osasin – eikä se kuilu ollut lahjakkuudesta kiinni. Se oli tunneista kiinni. Se oli siitä päivittäisestä, harkitun harjoittelun kertymästä, joka erottaa pätevän ihmisen sellaisesta joka aidosti vie lajia eteenpäin.
Joten tein itselleni säännön: piirrä joka ikinen päivä, ei poikkeuksia. Sairaspäivinä, matkapäivinä, päivinä jolloin olen aivan poikki kymmenen tunnin sessiosta. Vaikka se olisi vain kaksikymmentä minuuttia nopeita hahmoluonnoksia hotellin muistilehtiöön. Pointti ei ole tuottaa mestariteosta joka aamu. Pointti on ilmestyä paikalle. Pitää käsi liikkeessä ja silmä terävänä.
Joinakin päivinä piirrokset ovat surkeita. Se on ihan ok. Surkeat piirrokset kuuluvat prosessiin. Ne ovat dataa. Ne näyttävät minulle missä heikkouteni ovat, mitkä käden lihakset ovat väsyneitä ja mihin ajatuskaavoihin olen jumittumassa. Huono piirustuspäivä opettaa minulle enemmän kuin hyvä.
Oppia muilta artisteilta
Yksi parhaista puolista Amsterdamissa ja Berliinissä työskentelyssä on se, että näen muiden artistien tapoja. Olen istunut studioissa ihmisten kanssa, jotka lähestyvät piirtämistä täysin eri tavalla kuin minä, ja se avaa aina silmiä.
Berliinissä tapasin artistin, joka aloittaa jokaisen päivän piirtämällä samaa esinettä – pientä pronssifiguuria jota hän pitää pöydällään – eri kulmasta. Hän on tehnyt sitä yli viisi vuotta. Satoja piirroksia samasta figuurista. Mutta jokainen paljastaa jotain uutta muodosta, valosta ja hänen omasta kyvystään nähdä. Se kurinalaisuus veti sanattomaksi.
Amsterdamissa työskentelin sellaisen ihmisen rinnalla, joka käyttää aamunsa sokkopiirtämiseen – piirtää katsomatta paperia. Kuulostaa kikalta, mutta se on itse asiassa voimakas harjoitus, joka kouluttaa silmää oikeasti havainnoimaan sen sijaan että antaisi aivojen täyttää sen mitä ne luulevat tietävänsä. Otin sen omaan rutiiniini ja se paransi aidosti havaintotarkkuuttani.
Ammennan inspiraatiota myös artisteista, joilla ei ole mitään tekemistä tatuoinnin kanssa. Palaan yhä uudelleen Albrecht Dürerin töihin, joiden kaiverruksissa on lähes yli-inhimillinen tarkkuus ja tiheys. Tai Käthe Kollwitzin hiilipiirroksiin, joissa on se tunteen paino jonka haluaisin tuoda realismityöhöni. Kun seisot Ateneumissa alkuperäisen Kollwitz-piirroksen edessä, tunnet melkein hänen kätensä paineen. Sitä käsityön tasoa jahtaan.
Paikalle ilmestymisen kurinalaisuus
Ihmiset romantisoivat luovan elämän. He kuvittelevat inspiraation iskevän kuin salaman ja taiteilijan luomisen hurmoksessa. Ja totta, niitä hetkiä on. Mutta totuus on että suurin osa työstä on hiljaista ja epäglamouria. Se on pöydän ääressä istumista silloin kun mieluummin olisit sängyssä. Se on luonnoskirjan täyttämistä tutkielmilla joita kukaan ei koskaan näe. Se on prosessiin luottamista silloinkin kun edistystä ei tunnu.
Minulla on ollut jaksoja jolloin tuntui etten kehity lainkaan, jolloin jokainen piirros tuntui jäykältä ja elottomalta. Ne jaksot ovat oikea testi. Koska jos harjoittelet vain silloin kun se tuntuu hyvältä, et koskaan rakenna sitä syvää ja luotettavaa taitoa, joka kantaa monimutkaisen tatuoinnin läpi kun paineet ovat päällä.
Päivittäinen piirtäminen pitää minut myös rehellisenä itselleni. Tatuoinnin bisnespuoleen on helppo hukkua – some, varaukset, brändi. Aamun piirustussessio riisuu kaiken sen pois. On vain minä, kynä ja se kuilu jonka toisella puolella on se mitä osaan ja toisella se mitä haluaisin osata. Se kuilu on nöyryyttävä, mutta se on myös motivoiva. Se on syy siihen että jatkan.
Mitä sanoisin aloittelevalle artistille
Jos olet tatuoija uran alussa – tai edes vasta harkitset alalle tuloa – tässä on tärkein neuvoni: piirrä joka päivä. Ei siksi että joku käski. Ei siksi että se näyttää hyvältä Instagramissa. Piirrä siksi, että se on yksittäisenä asiana tehokkain tapa parantaa työtäsi.
Osta halpa luonnoskirja ja täytä se. Osta sitten toinen ja täytä sekin. Älä ole liian hienotunteinen sen suhteen. Älä murehdi "taiteen" tekemistä. Murehdi sitä, että kätesi ja silmäsi tulevat viisaammiksi. Tatuoinnit seuraavat perässä.
Piirrä siksi, että se on tehokkain yksittäinen tapa parantaa työtäsi. Tatuoinnit seuraavat perässä.
Olen tehnyt tätä vuosia ja tunnen itseni yhä oppilaaksi. Rehellisesti sanottuna toivon että tuntisin aina niin. Se päivä jona luulen oppineeni tarpeeksi on se päivä, jona työni alkaa heikentyä. Huomenaamulla, kun herätys soi 6.30, olen siis taas pöytäni ääressä. Kynä kädessä. Valmiina oppimaan jotain uutta tyhjältä sivulta.