Alku ei koskaan ole kaunis
Tatuoijasta on olemassa romanttinen mielikuva: hän istuu tyhjän paperin ääreen ja tuottaa täydellisen suunnitelman yhdellä sujuvalla istunnolla. Ikävä rikkoa illuusio, mutta niin se ei mene. Ei ainakaan minulla.
Prosessini alkaa rumana. Ihan aidosti rumana. Ensimmäiset luonnokset konsultaation jälkeen ovat karkeita, sotkuisia ja välillä tuskin luettavia. Niiden ei ole tarkoitus olla kauniita – niiden tarkoitus on olla ajattelua. Jokainen karkea pikkuluonnos on minun tapani työstää ideaa, testata sommittelua ja kysyä itseltäni kantaako lähestymistapa, ennen kuin käytän tunteja sen hiomiseen.
Saatan tehdä yhtä työtä varten kuusi tai seitsemän tällaista pientä luonnosta. Suurin osa vedetään yli. Osa ympyröidään. Yksi tai kaksi pääsee seuraavaan vaiheeseen. Se on prosessi toimimassa juuri niin kuin pitää.
Karkeat pikkuluonnokset – ajattelua kynällä
Pikkuluonnosvaiheessa teen isot päätökset. En yksityiskohtia – ne tulevat myöhemmin. Tässä kohtaa mietin kokonaismuotoa, virtausta ja sommittelua.
Missä on visuaalinen paino? Onko työllä selkeä painopiste? Miten katse liikkuu sen läpi? Onko siinä tasapainoa vai tarkoituksellista jännitettä? Nämä kysymykset ratkaisevat tässä mittakaavassa, ja niihin on helpompi vastata kun työskentelee pienesti ja nopeasti.
Luonnostelen halvalle paperille pehmeällä lyijykynällä. Ei mitään kallista. Juuri se on pointti – jos työskentelen kalliille paperille hienoilla kynillä, alan olla varovainen. Varovaisuus on tutkimisen vihollinen. Tässä vaiheessa minun pitää olla löysä, tehdä virheitä ja seurata ideoita murehtimatta materiaalien tuhlaamista.
Yksi asia yllättää asiakkaat kun näytän tämän vaiheen: ajattelen jo kehoa. Kahden tuuman pikkuluonnoksessakin mietin käsivarren kaarta, kyynärvarren kapenemista ja sitä miten rintakehä laajenee ja supistuu hengityksen mukana. Suunnitelma joka näyttää täydelliseltä litteällä paperilla voi hajota täysin, kun se kääritään elävän kolmiulotteisen pinnan ympäri. Keho ohjaa siis sommittelua ihan alusta asti.
Hiominen – suunnitelmasta tulee totta
Kun olen valinnut suunnan, siirryn hiomiseen. Tässä tapahtuu varsinainen piirtäminen. Työstän luonnoksen oikeaan kokoon, lisään yksityiskohtaa, siistin mittasuhteita ja teen tietoisia valintoja jokaisesta elementistä.
Tämä vaihe on hitaampi ja harkitumpi. Mietin viivan painoa – mitkä viivat pitäisi olla paksuja ja maadoittavia, mitkä ohuita ja hentoja. Mietin elementtien hierarkiaa: mitä katsojan pitäisi nähdä ensimmäisenä, toisena, kolmantena? Tasapainotan positiivista ja negatiivista tilaa ja varmistan että työllä on hengitystilaa ilman että se tuntuu tyhjältä.
Ohutviivatöissä tämä vaihe on erityisen kriittinen. Ohutviivatatuointi elää ja kuolee tarkkuudesta. Jokaisen viivan on oltava tarkoituksellinen, koska paksun varjostuksen taakse ei voi piiloutua. Jos viiva on hieman vinossa reilussa traditional-työssä, kokonaisvaikutelma kantaa sen. Ohutviivassa jokainen millimetri ratkaisee.
Black and grey -realismissa hiomisvaiheessa ratkaistaan sävyasteikko. Minun on kartoitettava missä syvimmät mustat ovat, missä välisävyt vaihtuvat ja mihin jätän ihoa näkyviin valokohdiksi. Tämä sävysuunnittelu paperilla kääntyy suoraan siihen, miten rakennan tatuoinnin kerroksittain itse sessiossa.
Tatuointi joka näyttää iholla vaivattomalta on sellainen, joka suunniteltiin paperilla pilkuntarkasti. Se helppous ansaitaan tunneilla näkymätöntä työtä.
Suunnittelu iholle, ei paperille
Tämän täysi ymmärtäminen vei minulta vuosia, ja se on yksi tatuoinnin tärkeimmistä opeista: iho ei ole paperia. Se mikä toimii litteällä valkoisella arkilla ei automaattisesti toimi kaarevalla, karkealla ja elävällä pinnalla, joka liikkuu ja vanhenee.
Suunnitteluvaiheessa minun pitää ottaa huomioon useita keskeisiä eroja.
Kontrasti. Paperilla voit saada aikaan uskomattoman hienovaraisia sävyliukuja. Iholla nuo hienot erot usein katoavat tai sulautuvat yhteen ajan myötä. Olen oppinut työntämään kontrastia pidemmälle kuin luulisin tarvitsevani. Tummien pitää olla tummempia, siirtymien selkeämpiä ja valokohtien saada enemmän tilaa. Suunnitelma joka näyttää paperilla hieman liian kontrastiselta näyttää usein iholla juuri oikealta.
Yksityiskohdan tiheys. Paperi kantaa yksityiskohtaa missä koossa tahansa. Iho ei. Mitä hienompi yksityiskohta, sitä enemmän se pehmenee ja leviää vuosien saatossa, kun muste asettuu verinahkaan. Suunnittelen tämä vanheneminen mielessä. Jos laitan työhön pieniä yksityiskohtia, varmistan että elementtien välissä on tarpeeksi tilaa, jotta ne erottuvat vielä viiden tai kymmenen vuoden päästä – ei vain valmistumispäivänä.
Kehon kaarevuus. Paperilla suunnitelma istuu tasossa. Kehossa se kietoutuu, venyy ja puristuu paikan mukaan. Kyynärvarren sisäpuoli on loivasti kaareva. Olkapää on pallo. Kylkiluut ovat lieriö, joka liikkuu jokaisen hengenvedon mukana. Minun on ennakoitava miten litteä suunnitelma vääntyy näille pinnoille, ja joskus vinoutan mittasuhteita paperilla tarkoituksella, jotta ne näyttäisivät kehossa oikeilta.
Ihon sävy. Eri ihonsävyt käyttäytyvät musteen kanssa eri tavoin. Sama suunnitelma voi tarvita säätöä kontrastiin, kylläisyyteen ja yksityiskohdan määrään asiakkaan ihon mukaan. Tätä ei voi täysin ratkaista paperilla – se vaatii kokemusta ja tilanteessa tehtyä arviota – mutta pidän sen mielessä jo suunnitteluvaiheessa.
Sapluuna – kun suunnitelma kohtaa kehon
Sapluunavaihe on yksi lempihetkistäni koko prosessissa, koska silloin suunnitelma jättää paperin ja kohtaa ihon ensimmäistä kertaa. Siirrän suunnitelman asiakkaan keholle lämpösapluunalla, ja yhtäkkiä kaikki muuttuu.
Suunnitelma joka näytti pöydälläni täydellisen tasapainoiselta voi tuntua käsivarressa liian korkealta tai matalalta. Sommittelu joka luki kauniisti litteällä paperilla voi kaivata viidentoista asteen kierron kulkeakseen lihaksen mukana. Elementti joka vaikutti oikeansuhtaiselta voi näyttää liian isolta tai pieneltä suhteessa kehonosaan.
Siksi en koskaan kiirehdi sapluunan asettelua. Laitamme sen paikalleen, katsomme yhdessä, otamme kuvia, keskustelemme säädöistä, otamme pois, siirrämme ja laitamme uudestaan. Olen tehnyt yhden session aikana kolme tai neljä sapluunan asettelua ennen kuin oikea löytyi. Osa asiakkaista tuntee siitä huonoa omaatuntoa, kuin olisivat vaativia. Sanon heille: juuri tätä varten tämä vaihe on olemassa. Hyvin asetettu sapluuna on hyvän tatuoinnin perusta.
Teen tässä vaiheessa säätöjä myös itse suunnitelmaan. Saatan yksinkertaistaa aluetta, joka osuu hankalaan kohtaan. Saatan jatkaa viivaa niin, että se seuraa kehon luonnollista muotoa sulavammin. Sapluuna ei ole jäykkä piirustus – se on ohje, joka joustaa kehon todellisuuden mukaan.
Säätöjä lennossa – tatuointi elävänä prosessina
Tätä eivät monet tajua: suunnitelma kehittyy vielä itse tatuoinnin aikana.
Työskentelen jossain määrin vapaalla kädellä lähes jokaisessa työssä. En koko työtä – sapluuna antaa rakenteen – mutta sen rakenteen sisällä teen jatkuvasti pieniä päätöksiä reaaliajassa. Iho voi ottaa mustetta eri tavalla eri kohdissa. Varjo voi tarvita suunniteltua enemmän syvyyttä oikean kontrastin saamiseksi. Viiva voi kaivata hieman lisää kaarta seuratakseen ihon suuntaa.
Tämä pätee erityisesti black and grey -realismiin, jossa niin suuri osa työstä on syvyyden rakentamista kerroksittaisella varjostuksella. Suunnittelen sävykartan paperilla, mutta itse toteutus vaatii ihon lukemista hetki hetkeltä. Miten muste asettuu? Tarvitseeko tämä alue vielä yhden kerran? Onko liuku tarpeeksi pehmeä? Nämä mikropäätökset ratkaisevat sen, näyttääkö tatuointi litteältä vai onko siinä aitoa syvyyttä ja ulottuvuutta.
Ohutviivatyössä lennossa tehtävät säädöt ovat hienovaraisempia mutta yhtä tärkeitä. Paine, nopeus ja neulan kulma vaikuttavat kaikki viivan laatuun. Terävä ja napakka viiva vaatii eri käsittelyn kuin pehmeä ja orgaaninen. Säädän näitä muuttujia jatkuvasti session ajan.
Tatuointikone ei ole tulostin. Se on soitin, ja kuten minkä tahansa soittimen kohdalla, soittotapa ratkaisee mitä yleisö kuulee.
Miksi lopputulos aina elää
Jos vertaisit ensimmäistä pikkuluonnostani valmiiseen tatuointiin, näkisit saman ydinidean – saman tarinan, saman tunteen – mutta toteutus eroaisi sadalla pienellä tavalla. Jokainen vaihe lisää jotain. Hiominen tuo tarkkuutta. Kehoon asettelu tuo kontekstin. Itse tatuointi tuo sielun.
Minusta se kehittyminen on kaunista. Se tarkoittaa että työ on elossa. Se reagoi materiaalinsa ja pintansa todellisuuteen. Se mukautui, kuten hyvä taide aina tekee.
Osa asiakkaista kysyy session jälkeen: "Muutitko jotain suunnitelmasta?" Yleensä vastaus on kyllä, mutta muutokset olivat niin orgaanisia ja vaistonvaraisia että ne palvelivat työtä ilman että asiakas huomasi mitään. Se on tavoite: valmis tatuointi joka tuntuu väistämättömältä, kuin se ei voisi olla toisenlainen missään toisessa kehossa.
Käsityö taiteen takana
Jaan kaiken tämän siksi, että haluan ihmisten ymmärtävän mitä yksilölliseen tatuointiin oikeasti menee. Ulkopuolelta se voi näyttää siltä että tulet paikalle, käyt makuulle ja artisti vain tekee juttunsa. Mutta jokaisen valmiin työn takana on tunteja luonnostelua, hiomista, ongelmanratkaisua ja mukautumista.
Työskentelenpä sitten Helsingin studiollani tai vierailulla Amsterdamissa tai Berliinissä, prosessi on sama. Se alkaa tarinasta, muuttuu luonnokseksi, muuntuu hiomisen ja kehoon asettelun kautta ja elää lopulta iholla jonain, joka kuuluu vain sinulle.
Se matka kynästä neulaan on se, mitä rakastan tässä työssä eniten. Jokainen työ opettaa minulle jotain. Jokainen keho tuo uuden haasteen. Ja jokainen valmis tatuointi kantaa mukanaan kaikkien niiden päätösten painon, jotka toivat sen olemassaoloon.