Ne työt, jotka muuttivat tapani tehdä
On olemassa sellainen tapa olla tatuoija, jossa kehität tyylisi, hiot sen huippuunsa ja toistat sitä sitten jokaiselle ovesta astuvalle asiakkaalle. Ymmärrän sen viehätyksen. Se on turvallista, ennakoitavaa ja rakentaa tunnistettavan brändin. Mutta se ei ole koskaan ollut se tapa, jolla haluan työskennellä.
Totuus on, että osa urani tärkeimmistä käännekohdista ei syntynyt muiden artistien opiskelusta tai konventeissa käymisestä. Ne tulivat asiakkailta. Ihmisiltä, jotka kävelivät studiooni idealla jota en ollut tullut ajatelleeksi, referenssillä jota en olisi itse löytänyt, tai haasteella joka pakotti minut ratkaisemaan jotain mitä en vielä osannut.
Kerron muutamasta sellaisesta hetkestä, koska ne kertovat mielestäni jotain tärkeää siitä, mitä tatuoijan ja asiakkaan suhde voi olla kun molemmat ovat avoimin mielin.
Asiakas, joka pakotti miettimään mittakaavan uusiksi
Uran alussa työskentelin mukavuusalueellani tietyssä koossa. Suurin osa ohutviivatöistäni oli pieniä tai keskikokoisia – kyynärvarren sisäpuolia, ranteita, olkapäitä. Yksityiskohtaisia mutta rajattuja. Minulla oli niihin rytmi, ja olin niissä hyvä.
Sitten Helsingissä luokseni tuli asiakas, jolla oli konsepti koko hihaan. Se ei sinänsä ollut poikkeuksellista. Poikkeuksellista oli se, mitä hän halusi: sen saman hennon ohutviivalaadun, josta minut tunnettiin pienemmissä töissä, mutta venytettynä koko käsivarteen. Hän oli nähnyt artistien tekevän suurikokoista ohutviivatyötä ja halusi tuon hienovaraisuuden siinä mittakaavassa.
Ensireaktioni oli epäröinti. Ohutviiva siinä koossa tuo mukanaan aitoja haasteita. Yksityiskohdan pitää kantaa paljon isommalla pinnalla, sommittelun on kuljettava käden ympäri kolmiulotteisesti, ja se kuiskaava laatu pitää säilyttää ilman että työ näyttää tyhjältä tai katoaa iholle.
Mutta hän uskoi minun pystyvän siihen, ja hänen luottamuksensa pakotti minut selvittämään sen. Käytin viikkoja suunnitelmaan ja ajattelin sommittelun uusiksi. Opin käyttämään negatiivista tilaa tarkoituksellisemmin ja antamaan hengitystilan olla osa suunnitelmaa sen sijaan että pelkäisin sitä. Siitä hihasta tuli minulle käänteentekevä työ. Se laajensi käsitystäni siitä, mikä omassa tyylissäni on mahdollista.
Osa parhaasta kehityksestä ei tule sisältä. Se tulee siitä, että joku toinen näkee sinussa potentiaalia jota et ole itse vielä ottanut haltuun.
Kun referenssikuva avaa oven
Berliinin-vierailulla luokseni tuli asiakas referenssillä, joka pysäytti minut. Se ei ollut tatuointireferenssi – se oli valokuva vanhasta japanilaisesta kasvitieteellisestä tietosanakirjasta, jostain 1900-luvun alusta. Kuvituksissa oli laatu, jollaista en ollut nähnyt: tieteellisen tarkkaa mutta jotenkin tunteikasta. Jokainen terälehti oli piirretty pakkomielteisen tarkasti, mutta kokonaisuudessa oli melankoliaa, ikään kuin tekijä olisi tiennyt näiden kukkien lopulta lakastuvan.
Asiakas halusi työn, jota tuo energia inspiroi. Ei kopiota vaan sen saman jännitteen tarkkuuden ja katoavaisuuden välillä. Puhuimme pitkään siitä, mikä häntä noissa kuvissa veti puoleensa, ja sen keskustelun kautta aloin miettiä, miten tuon laadun saisi tatuointiin.
Se työ työnsi minut realismin ja kuvituksen väliseen tilaan, jota en ollut ennen tutkinut. Aloin kiinnittää huomiota eri aikakausien ja kulttuurien kasvitieteelliseen taiteeseen. Aloin tuoda sitä huolellista, melkein tieteellistä piirtämistä suunnittelutyöhöni – mutta aina emotionaalisen pohjavireen kanssa. Siitä tuli lanka, joka kulkee nykyään monen työni läpi.
En olisi koskaan löytänyt sitä lankaa ilman tuota asiakasta ja hänen hämärää kirjaansa. Hän ei antanut minulle vain siistiä kuvaa työstettäväksi – hän antoi minulle uuden taiteellisen vaikutteen.
Peittotyö, joka opetti nöyryyttä
Peittotatuoinnit ovat oma haasteensa. Et aloita tyhjältä kankaalta. Työskentelet sellaisen kanssa – ja ympärillä – mikä on jo olemassa. Vanha tatuointi sanelee reunaehdot: tummuutensa, paikkansa, muotonsa. Sinun tehtäväsi on muuttaa se ilman että katsoja koskaan tietää siinä olleen jotain muuta.
Luokseni tuli asiakas peittotyöllä, jota pidin aluksi suoraviivaisena. Hänellä oli pieni musta tatuointi kylkiluiden päällä – täyttä mustaa, tummaa, ei kovin suurta. Hän halusi siitä jotain kasviaiheista. Yksinkertaista, ajattelin.
Mutta kun aloin suunnitella, tajusin että paikka ja vanhan musteen tiheys tulisivat taistelemaan minua vastaan. Jokainen kokeilemani lähestymistapa joko ei peittänyt vanhaa riittävän hyvin tai tuntui väkinäiseltä ja ylityöstetyltä. Tein siitä työstä enemmän luonnoksia kuin melkein mistään aiemmasta.
Lopulta asian ratkaisi keskustelu asiakkaan kanssa, jossa hän sanoi ohimennen: "Ei haittaa vaikka sen näkisi vähän alta. Se on osa historiaani." Se käänsi kaiken päälaelleen. Sen sijaan että olisin yrittänyt hävittää vanhan tatuoinnin kokonaan, suunnittelin jotain joka otti sen varjon mukaan. Vanhan työn tummista alueista tuli pionin syvät varjot. Vanhan suunnitelman muoto määritti varsien kaarteen.
Se työ opetti minulle, etteivät peittotyöt aina ole hävittämistä. Joskus ne ovat yhdistämistä. Asiakkaan valmius hyväksyä epätäydellisyys – antaa menneen näkyä läpi – antoi minulle luvan lähestyä työtä toisin. Kannan sitä oppia mukanani jokaisessa peittotyössä.
Tyyliyhdistelmiä, joita en olisi itse kokeillut
Yksi hienoimmista asioista useassa kaupungissa tatuoimisessa on se esteettisten näkemysten kirjo, jonka kohtaan. Helsingillä, Amsterdamilla ja Berliinillä on kullakin oma visuaalinen kulttuurinsa, ja minut löytävät asiakkaat haluavat kussakin usein eri asioita.
Amsterdamissa asiakas pyysi minua kerran yhdistämään geometriset kuviot ja orgaaniset, virtaavat kasviaiheet samaan sommitelmaan. Ne tuntuivat minusta silloin vastakkaisilta kieliltä – geometria on jäykkää, jäsenneltyä, matemaattista; kasviaiheet ovat orgaanisia, epäsäännöllisiä, eläviä. En ollut varma voisivatko ne olla rinnakkain ilman että toinen syö toisen.
Mutta asiakas oli itsepintainen ja hänellä oli selkeä näkemys. Hän näytti esimerkkejä arkkitehtuurista, jossa geometriset rakenteet kannattelivat orgaanisia muotoja – jugendin takorautatöitä, islamilaisia laattakuvioita kukka-aiheineen. Hän ei pyytänyt minua törmäyttämään kahta tyyliä yhteen. Hän näytti minulle näiden tyylien pitkän yhteisen historian.
Siitä työstä tuli yksi kiinnostavimmista sommitelmista, joita olen suunnitellut. Geometriset elementit toivat rakenteen, ja kasviaiheet pehmensivät ja rikkoivat sitä tavalla, joka loi sekä jännitettä että kauneutta. Olen palannut siihen yhdistelmään monta kertaa, aina siksi että se ensimmäinen asiakas näytti minulle sen olevan mahdollista.
Se oppi, joka toistuu
Jos olen itselleni rehellinen, tässä on kaava. Jokaiseen merkittävään harppaukseen työssäni on liittynyt hetki, jossa asiakkaan idea sai minut aluksi epämukavaksi. Ei siksi että idea olisi ollut huono vaan siksi, että se pyysi minua tekemään jotain mitä en ollut varma osaavani. Se epämukavuus on signaali. Se tarkoittaa että olen tietoni reunalla ja asiakas kutsuu minua astumaan sen yli.
Osa artisteista mielestäni vastustaa tuota. He haluavat pysyä kaistallaan, tehdä sitä mistä heidät tunnetaan ja hallita luovaa prosessia täysin. Ymmärrän vaiston. Mutta olen oppinut, että eniten ihailemani artistit – niin tatuoinnissa kuin missä tahansa muussa lajissa – ovat niitä, jotka pysyvät oppilaina. Jotka pysyvät uteliaina. Jotka antavat työn yllättää itsensä.
Sillä hetkellä kun luulet hallitsevasi lajisi, lakkaat kehittymästä. Asiakkaani pitävät minut rehellisenä sen suhteen.
Mitä tämä tarkoittaa sinulle
Jos harkitset tatuointia minulta, haluan sinun tietävän että sinun ideoillasi on väliä. Ei pelkkänä lähtökohtana, jonka "korjaan" osaamisellani, vaan aitona luovana panoksena. Sinä näet maailman eri tavalla kuin minä. Olet kohdannut taidetta, kuvia, pintoja ja kokemuksia joita minä en. Kun tuot ne referenssit ja ideat konsultaatioon, et vain kerro mitä haluat – opetat minulle jotain.
Älä siis pidättele. Tuo se outo referenssi. Tuo se yhdistelmä, jonka ei pitäisi toimia. Tuo se haaste. Näytä minulle se valokuva isoäitisi ullakolta, se kangaskuvio matkoiltasi, se levynkansi joka muutti elämäsi.
En voi luvata käyttäväni jokaista referenssiä juuri niin kuin sen kuvittelit. Mutta voin luvata, että otan sen tosissani, että annan sen vaikuttaa työhön ja että lopputuloksesta tulee rikkaampi koska toit prosessiin koko itsesi.
Parhaat tekemäni tatuoinnit eivät syntyneet minusta yksin. Ne syntyivät siitä tilasta, joka on minun taitoni ja jonkun toisen näkemyksen välissä. Siinä tilassa syntyy aito taide.